Paluu sairaudesta OSA2

...Se, että olen päästänyt sairauden, joka on alkuperältään olosuhde, osaksi minua, johtaa siihen, että sairaus muotoutuu olosuhteesta tekijäksi, joka muokkaa sisintäni (sydäntäni) ja sitä kautta ajatusmaailmaani ja käyttäytymistäni. Tässä kohdin en näe muutoksen olevan pysyvää, johon viittaankin edellä käsitteillä: ”olla olematta”, ”olla itsessään olematta” sekä ”tulla siksi mitä todella en ole”. Minusta tulee hetkeksi jotain mitä en ole. Olla olematta tarkoittaa siis, että eksistenssini on jotain mitä en tahdo olla, mutta kuitenkin tilapäisesti ”olen”. Näkisin, että tämä on lähellä Raamatussa käsiteltävää hengen ja lihan olemusta, jotka kylläkin voivat "samanaikaisesti" vaikuttaa, mutta kuitenkin eri dimensioissa.

Se, että pahasta asiasta on tullut osa minua, tarkoittaa, ettei se vaikuta kokonaan minuun, mutta on tullut siis osaksi minua; sanoisinko minuutta. Tällöin sairaus vaikuttaa fyysisen olotilan lisäksi voimakkaasti henkiseen ja sielulliseen olotilaani. Näin ollen sairaus tulisi pystyä pitämään minuudesta irrallisena i.e. kehollisena i.e. olosuhteena. Sanottakoon tässä, että sairauden mielestäni tulee olla joka tapauksessa olosuhde ja lisäksi siitä voi tulla osa minuutta. Uskon, että hetkellisen sairauden tullessa osaksi minuutta, se säilyttää olosuhteelle tyypillisen ominaisuuden ja sairauden väistyessä myös olosuhde muuttuu. Tällöin alkuperäinen onnellisuuden vienyt aiheuttaja on väistynyt, mutta tällaisessa tapauksessa, jossa sairaus on muuttunut olosuhteesta lisäksi osaksi minuutta, on valvottava, ettei se muutos, jonka sairaus on aiheuttanut, jää sisimpääni pysyväksi olotilaksi.

Olen ollut valvomaton mieleni alueella. Jos sairauteni olisi pysynyt olosuhteena ei se mitään olisi tehnyt, mutta kun se kävikin käsiksi sisimpääni. Sanoihan Jeesus: ”Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos.”

Paluu sairaudesta OSA1

Onko ihmiskohtalon onnellisuus riippuvainen ihmiseen vaikuttavista olosuhteista? Voiko onnellisuus löytyä ihmisen sisäisen todellisuuden tuottamasta hyvinvoinnista ilman ulkoisen vaikutusta? Tätä olen pohtinut sairasvuoteellani vaipuessani sielunelämän mitäänsanomattomuuden apatiaan, välinpitämättömyyteen, johon on niin helppo kääriytyä. Sulkea itsensä ulkopuoliseksi kaikesta, jopa itsestään. Olla välittämättä, tuhota itseään sisältä olemalla olematta.

Uskon olosuhteista riippumattomaan onnellisuuteen. Syy miksi sairaus näyttää vievän onnellisuuteni johtuu siitä, että olosuhde i.e. sairaus, tulee salakavalasti osaksi minua, osaksi sielunelämääni. Sairaus ei ole enää olosuhde, vaan minun sieluni ja henkeni ovat yhteydessä kehoni olosuhteeseen niin, että olosuhteesta tuleekin osa olemukseni minuutta. Sairaus ei ole enää ulkopuolella, vaan se on osa minua, jotain joka on minussa.

Joudun harhaan päästäessäni pahan olosuhteen osaksi itseäni. Jos paha on olosuhde siihen voi asennoitua oikealla tavalla, mutta jos pahasta tulee osa minua, pääsee paha osalliseksi minusta ja vaikuttamaan minuun. Toisin sanoen: jos sisimpäni voi hyvin, paha olosuhde ei vaikuta pahalla, jos paha siis pysyy olosuhteena, mutta jos paha olosuhde tulee osaksi minua, pääsee se vaikuttamaan minuuteeni niin, että minusta tulee osa olosuhdetta, osa pahuutta. Tällöin minusta tulee itseni ulkopuolinen, jotain, mitä en todella ole. Minusta tulee olosuhteeni vanki. Olen itsessäni olematta, ollessani osa olosuhdetta. Olen ulkopuolella siitä, mitä voisin olla, tullesani siksi mitä en todella ole...

Bonhoeffer: "Usko"

"Ihminen oppii uskomaan vain elämällä tässä maailmassa. Maailmallisuudella tarkoitan sitä, että ihminen kokee elämän vaatimukset, ongelmat, menestykset ja epäonnistumiset. Niin tehdessämme heittäydymme kokonaan Jumalan huomaan emmekä ota vakavasti vain omia kärsimyksiämme vaan Jumalan kärsimykset maailmassa. Sitä, nähdäkseni on usko."

-Dietrich Bonhoeffer-

Eka runo

Liitto

Olen tehnyt liiton minun silmieni kanssa, minun korvieni kanssa
Olen tehnyt liiton minun suuni kanssa, minun mieleni kanssa
Vartija seisoo sydämeni ovella
Saasta mene pois, lika pysy kaukana minusta
Henki minussa ei tahdo teitä
Niin kuin kuiskauksen, kuulen:
"Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee"

Naurat minun liitolleni
Yritätkö olla pyhä, sinä sanot
Ei! Koska sitä mitä en tahdo, sitä minä teen
Ja sitä mitä minä vihaan, sitä minä teen
Siksi tuo vartija seisoo
Siksi tämä liitto pysyy
Koska tiedän mitä tekoa minä olen

Tämä on avattu eli avaruus

Tämä on runohuone. Tai sanoisinko enemmänkin ajatuksenvirtahuone. Paikka, jossa voi reflektoida itseään. Runohuoneessa filosofoidaan. Jos olet henkilö, jota olevaisen tosi oleva ei sytytä, niin älä välitä, täällä ollaan nimittäin maanläheisiä. Samalla tämä on seikkailu, oikeastaan unikuva, johon voi paeta. Olen aina ihmetellyt mikä saa ihmisen kirjoittamaan blogiin. En ymmärrä sitä, mutta koitan ottaa selvää. En usko, että kirjoitan kenellekään. Kirjoitan jollekin. En persoonalle, vaan ajatukselle. En päiväkirjalle, vaan jollekin, joka on tuolla jossain virtuaaliavaruudessa... Vieläkin syvemmällä. Ei persoonalle, vaan ajatukselle hänestä, joka lukee ja on kiinnostunut ja pitää siitä mitä kirjoitan. Sille ajatukselle minä kirjoitan, koska tiedän, että se ajatus ei lue päiväkirjaani, mutta se on tuolla jossain. Ja tuolta jostain se voi lukea ja olla kiinnostunut minusta.