Onko ihmiskohtalon onnellisuus riippuvainen ihmiseen vaikuttavista olosuhteista? Voiko onnellisuus löytyä ihmisen sisäisen todellisuuden tuottamasta hyvinvoinnista ilman ulkoisen vaikutusta? Tätä olen pohtinut sairasvuoteellani vaipuessani sielunelämän mitäänsanomattomuuden apatiaan, välinpitämättömyyteen, johon on niin helppo kääriytyä. Sulkea itsensä ulkopuoliseksi kaikesta, jopa itsestään. Olla välittämättä, tuhota itseään sisältä olemalla olematta.
Uskon olosuhteista riippumattomaan onnellisuuteen. Syy miksi sairaus näyttää vievän onnellisuuteni johtuu siitä, että olosuhde i.e. sairaus, tulee salakavalasti osaksi minua, osaksi sielunelämääni. Sairaus ei ole enää olosuhde, vaan minun sieluni ja henkeni ovat yhteydessä kehoni olosuhteeseen niin, että olosuhteesta tuleekin osa olemukseni minuutta. Sairaus ei ole enää ulkopuolella, vaan se on osa minua, jotain joka on minussa.
Joudun harhaan päästäessäni pahan olosuhteen osaksi itseäni. Jos paha on olosuhde siihen voi asennoitua oikealla tavalla, mutta jos pahasta tulee osa minua, pääsee paha osalliseksi minusta ja vaikuttamaan minuun. Toisin sanoen: jos sisimpäni voi hyvin, paha olosuhde ei vaikuta pahalla, jos paha siis pysyy olosuhteena, mutta jos paha olosuhde tulee osaksi minua, pääsee se vaikuttamaan minuuteeni niin, että minusta tulee osa olosuhdetta, osa pahuutta. Tällöin minusta tulee itseni ulkopuolinen, jotain, mitä en todella ole. Minusta tulee olosuhteeni vanki. Olen itsessäni olematta, ollessani osa olosuhdetta. Olen ulkopuolella siitä, mitä voisin olla, tullesani siksi mitä en todella ole...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti