The Front Line

You have to clear your mind
You have to clear your mind
You can be in the front line
I'm taking the lead, I will testify
He's gonna take your mind
He's gonna take your heart
He's gonna take your body
He's gonna take you
Through you He will testify

Hear me hear my voice
My son my daughter
God has given to you a life -
But what do you do with it!
WHAT DO YOU DO WITH IT!
You throw it away,
You have just a question
A big question: why!
Cos it's easy to hate
Cos bitter is easy
You can fill your mind
You can fill your mind
You can fill your mind
With the taste of life; but what?
The pain is too much
You can't stand it you can't handle it
Who can help me!

I tell you who can, who will, who wants
The answer is Jesus the son of God
You need salvation, mortification,
You just fill the application
Application in your heart.
You say yes or you say no
Then I can go and it's the end of my mission
And I told this why?
So that you could be in the front line

Kulttuuriparadigmasta

Gloria mundi

Päämäärä vailla tarkoitusta
Tuleva onni, jossain kaukaisuudessa
Elämän ilo, hetken päässä
Omanarvontunne sidottu mielipiteisiin,
Materiaan, sosiaaliseen legitimaatioon

Tarkoitus vailla päämäärää
Miksei kukaan pysähdy ja katso pois ympäriltään
Varjojen maailma, ei edes illuusio
Vaan todellisuuden vääristynyt kuva

Mikset lue seinillä olevia tauluja
Miten olemisesi voisi tarkoittaa elämää,
Jos elämälläsi ei ole tarkoitusta
Totuus peililasin takana
Mitä sitten,
Mitä sen jälkeen ja mitä sitten

Viisas vaikenee

Niin se profeetta Aamoskin totesi: "Sen takia viisas vaikenee tällaisena aikana, sillä tämä on paha aika." Turha puhua, jos ei ole mitään sanottavaa :)

Kasvot

Katson peiliin, mutta näen vieraat kasvot

Näen kasvot, jotka eivät hymyile

Silmät, väsymyksen uurtamat,

Täynnä tyhjyyttä

Yritän hymyillä, väkinäisesti

Haluaisin itkeä, mutten kehtaa

En tuon tuntemattoman nähden

Se, joka minua katselee, on tuska

Suru on sen nimi, joka on sen silmissä

Käännän katseeni pois ja itken

Katson jälleen peiliin nähdäkseni nuo vieraat kasvot

Kasvot, jotka ovat itkeneet, itkeneet salassa

Myötätunnostako sinä itkit kanssani,

Sinä jonka taidankin tuntea

Minä olen minä olen

Asioilla on tapana muuttua, samoin olosuhteilla, ajtuksilla, ihmisillä. Kaikki muuttuu ja oikeastaan se on "luonnollinen" prosessi. Fysikaalisesti voidaan todeta, että entropia kasvaa eli luonto pyrkii kohti suurempaa epäjärjestystä. Yliluonnollinen sen sijaan pysyy. On mielenkiintoista, että Jumala ilmoittaa omaksi nimekseen raamatussa: "Minä olen se, joka minä olen."

Jumala on! Hän on ainoa muuttumaton tekijä maailmankaikkeudessa. Jumala on ajaton ja ikuinen. Mitä sitten ajattomuus ja aika ovat? Aika voidaan nähdä yhtenä ulottuvuutena, oikeammin tilana. Yhtälailla, kuin on olemassa pituus, korkeus ja leveys on olemassa ulottuvuus nimeltä aika. Aika on itseasiassa tilassa tapahtuvaa muutosta. Siinä missä ei ole muutosta, siinä ei ole myöskään aikaa. Syy miksi Jumala ei ole aikaan sidottu, on se, että Hän on On, Hän on muuttumaton. Aika lähtee siellä käyntiin, missä alkaa muutos.

Minä olen koska en ole

Lainaten filosofi Herakleitoksen lauselmaa totean: "Kaikki virtaa!" Tällä hän tarkoitti jatkuvaa muutoksen tilaa, joka maailmassa vallitsee. Herakleitos itse luopui kuninkaallisesta sukuetuudestaan, voidakseen elää omalle intohimolleen. Hän suhtautui kriittisesti ihmisiin ja eli eristyksissä yhteiskunnasta. Herakleitoksen mukaan suurin osa ihmisistä elää kuin unessa ilman, että koskaan heräävät todella ajattelemaan. Eräs hänen tunnetuista ajatuksistaan pitää sisällään ajatuksen, ettei kukaan voi astua kahdesti samaan jokeen, koskei astuja eikä joki ole enää sama. Kaikki tuntuu muuttuvan, eikä mikään näytä pysyvän. Siihen on niin helppo yhtyä, mutta... Herakleitos jatkaa: "Minä olen, koska en ole." Joku taisi joskus sanoa hieman päinvastaista: "Minä olen minä olen." Siitä enemmän jatkossa.

Vanhaa matskua

Kadonnut

Kauan sinua odotin, odotin että tulisit
Olisin kuullut äänesi, tuntenut tuoksusi
Et tullut, et edes uniini vaivautunut
Olit niin lähellä, vieläkin olet
Kunpa saisin enkelin siivet
Siivet, joilla lentäisin maailmaasi, ulottuvuuteen toiseen
Lähellä, niin lähellä sinä olet

Sinun lämpösi pehmensi minut, katseesi sulatti
Ryhdyit minua muovaamaan
Teit jotain parempaa, kauniimpaa
Olin melkein valmis, kun
Kun minä kadotin sinut, minä etsin
Oi kuinka etsinkään sinua
Mutta sinä olit poissa

Minä kylmenin, eikä muotoni ollut vielä valmis
Olisit tehnyt niin kauniin, mutta
Siihen minä kovetuin, kuin savimöykky
Ruukku ilman pohjaa
Siihen minä jäin, oi kerro miksi lähdit
Miksi lähdit sinne, minne koskaan en voi tulla
Toiseen maailmaan, peililasin taakse

...Schopenhauerin erheestä (osa2)

Jeesus tuli kuitenkin näyttämään toisenlaisen tien. Tien, joka kärsimyksen kautta vie onnellisuuteen. Schopenhauer oli siinä oikeassa, että onnellisuus tulisi lopulta olemaan kärsimyksen välttämistä. Se tulisi lopulta olemaan sitä, että tyydytettyään yhden tarpeen, ihmiselle ei nousisi uutta tarvetta tyydytettäväksi. Tämä onnellisuus kohtaa ihmisen taivaassa. Ensinnäkin taivaassa ei ole enää kärsimystä, sillä lupaahan Jumala pyyhkiä kyynelemme, ettei ole enää itkua, ei kipua, ei murhetta, eikä kuolemaa ole enää oleva. Toiseksi taivas luo onnellisuuden siinä, että Jumala on tarpeidemme tyydytys. Hän on kaikki meidän tarpeemme, joten emme kohtaa enää tyytymättömyyttä.

Tie tähän onnellisuuteen kulkee kuitenkin kärsimyksen kautta. Palaan ihmiskunnan kohtaloon, joka näytti sinetöidyltä kärsimyksen ja kuoleman astuessa elämän pää-ärsykkeeksi. Tämä ihmiskunnan kärsimysnäytelmä sai ratkaisunsa, kun tosi ihminen ja tosi Jumala, Jeesus Kristus kulki, 2000 vuotta sitten, kärsimyksen tien. Jumala tuli ihmisenä voittamaan kärsimyksen kärsimyksellä, kuoleman kuolemalla ja synnin synnillä. Sanoohan Raamattu, että Hänet tehtiin synniksi.

”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan.”

Jumala aivan ihmeellisellä tavalla lunastaa ihmiselle takaisin sen menettämän onnellisuuden. Hän kärsii tulevan ilon tähden ja osoittaa, kuinka Hänen seuraajansa tulevat kulkemaan samaa tietä. Tietä, jossa onnellisuus löytyykin toisen edestä uhrautumisen kautta ja osallisuudesta Kristuksen kärsimyksiin. Pietari sanoo: ”Pelastuksen tähden te riemuitsette, vaikka nyt kärsittekin murhetta.”

Voimme vain kuvitella kuinka kauhea oli tuo kontrasti ensimmäsisen ihmisparin kohdatessa paratiisn jälkeen kärsimyksen maailman, mutta samalla voimme ihmetellen odottaa, kuinka valtava muutos on Jeesuksen seuraajalla, kun tämä kärsimyksen maailma vaihtuu onneen, jossa kärsimystä ei enää ole.

Ihmisen kärsimyksestä ja... (osa1)

On totta, että kärsimyksestä tuli eräs peruselementeistä jo aivan ihmiskunnan alkuhetkinä. Paratiisin viileydestä lähti pettynyt, petetty ja häpeän taakkaa kantava kaksikko, joka tulisi kohtamaan elämänsä kärsimysnäytelmänä. Näytelmänä, joka tulisi jatkumaan sukupolvesta toiseen alati kasvavana kärsimyksenä yhä kauemmaksi todellisesta alkuperästä.

Meille tämä kärsimyksen maailma hahmottuu ainoana todellisuutena. Meidät on sisäänajettu kärsimyksen maailmaan, se on ainoa todellisuutemme. Ensimmäiselle ihmiskaksikolle se ei ollut ainoa todellisuus. Heillä oli taustalla täydellinen todellisuus; paratiisi, Jumalan läsnäolo, täydellinen rakkaus. Tämä meidänkaltaisemme elämä oli heille rangaistus, maailma, jonka perusärsykkeenä oli kärsimys, joka muistuttaisi aina siitä, mistä olivat langenneet. Eläminen oli heille rangaistus myös siksi, ettei se ollut enää elämää, vaan elämää, jota varjosti pahuuden ja kärsimyksen lisäksi uusi elementti; kuolema.

Jos maailma olisi vain tässä mitä näemme ja mitä voimme käsin kosketella, olisi Scopenhauer oikeassa. Onnellisuus löytyisi silloin kärsimyksen välttämisestä. Schopenhauer korosti negatiivista onnellisuutta siksi, koska ihminen ei koskaan saa tyydytettyä pyyteitään. Hän oli tavallaan oikeassa... tavallaan.

Vielä pohdintoja onnellisuudesta

Ehkei ole viisasta siteerata Schopenhaueria tässä yhteydessä. Jostain syystä sen kuitenkin teen. Ehkä melankolikkojen sielunveljeydestä johtuen. Toki mies ampuu yli monessa kohtaa, niin tosin minäkin.

Schopenhauerin mielestä maailma on kärsimyksen maailma. Toiveiden täyttyminen on kuin kerjäläiselle viskattu almu, joka vain pitkittää hänen kurjuuttaan huomiseen. Mikään ei ole ihanteelle niin kohtalokasta kuin sen täyttyminen. Schopenhauer kirjoittaa: "Intohimon tyydytys johtaa useammin onnettomuuteen kuin onneen, sillä intohimon vaatimukset ovat usein niin räikeässä ristiriidassa asianomaisen henkilön hyvinvoinnin kanssa, että ne järkyttävät tätä."

Tuska on elämän perusärsykkeenä ja perustavana todellisuutena, tehden elämästä pahaa. Mielihyvä edustaa vain negatiivisesti tuskan taukoamista. Rakas Arthurimme jatkaa: "Kaikki se mitä sanotaan onnellisuudeksi, on oikeastaan ja olennaisesti vain negatiivista, ei koskaan positiivista." Näin ollen aristotelelaisesti; viisas ihminen etsiikin nautinnon sijaan vapautta huolesta ja tuskasta. Onnellisuuden etsiminen mielihyvästä on turhaa, johtuen siihen liittyvistä välittömistä tai välillisistä kärsimyksistä. Ts. onni johon liittyy tuskaa on onnettomuutta, onhan onnellisuus kärsimyksen välttämistä. Lopuksi vielä Schopenhauerin ajatus tästä onnettomasta kiertokulusta: "Jokaisessa yksilössä on sellainen raateleva ristiriita, että tyydytetty pyyde johtaa uuteen pyyteeseen ja niin edelleen loputtomasti."

Paluu sairaudesta OSA2

...Se, että olen päästänyt sairauden, joka on alkuperältään olosuhde, osaksi minua, johtaa siihen, että sairaus muotoutuu olosuhteesta tekijäksi, joka muokkaa sisintäni (sydäntäni) ja sitä kautta ajatusmaailmaani ja käyttäytymistäni. Tässä kohdin en näe muutoksen olevan pysyvää, johon viittaankin edellä käsitteillä: ”olla olematta”, ”olla itsessään olematta” sekä ”tulla siksi mitä todella en ole”. Minusta tulee hetkeksi jotain mitä en ole. Olla olematta tarkoittaa siis, että eksistenssini on jotain mitä en tahdo olla, mutta kuitenkin tilapäisesti ”olen”. Näkisin, että tämä on lähellä Raamatussa käsiteltävää hengen ja lihan olemusta, jotka kylläkin voivat "samanaikaisesti" vaikuttaa, mutta kuitenkin eri dimensioissa.

Se, että pahasta asiasta on tullut osa minua, tarkoittaa, ettei se vaikuta kokonaan minuun, mutta on tullut siis osaksi minua; sanoisinko minuutta. Tällöin sairaus vaikuttaa fyysisen olotilan lisäksi voimakkaasti henkiseen ja sielulliseen olotilaani. Näin ollen sairaus tulisi pystyä pitämään minuudesta irrallisena i.e. kehollisena i.e. olosuhteena. Sanottakoon tässä, että sairauden mielestäni tulee olla joka tapauksessa olosuhde ja lisäksi siitä voi tulla osa minuutta. Uskon, että hetkellisen sairauden tullessa osaksi minuutta, se säilyttää olosuhteelle tyypillisen ominaisuuden ja sairauden väistyessä myös olosuhde muuttuu. Tällöin alkuperäinen onnellisuuden vienyt aiheuttaja on väistynyt, mutta tällaisessa tapauksessa, jossa sairaus on muuttunut olosuhteesta lisäksi osaksi minuutta, on valvottava, ettei se muutos, jonka sairaus on aiheuttanut, jää sisimpääni pysyväksi olotilaksi.

Olen ollut valvomaton mieleni alueella. Jos sairauteni olisi pysynyt olosuhteena ei se mitään olisi tehnyt, mutta kun se kävikin käsiksi sisimpääni. Sanoihan Jeesus: ”Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos.”

Paluu sairaudesta OSA1

Onko ihmiskohtalon onnellisuus riippuvainen ihmiseen vaikuttavista olosuhteista? Voiko onnellisuus löytyä ihmisen sisäisen todellisuuden tuottamasta hyvinvoinnista ilman ulkoisen vaikutusta? Tätä olen pohtinut sairasvuoteellani vaipuessani sielunelämän mitäänsanomattomuuden apatiaan, välinpitämättömyyteen, johon on niin helppo kääriytyä. Sulkea itsensä ulkopuoliseksi kaikesta, jopa itsestään. Olla välittämättä, tuhota itseään sisältä olemalla olematta.

Uskon olosuhteista riippumattomaan onnellisuuteen. Syy miksi sairaus näyttää vievän onnellisuuteni johtuu siitä, että olosuhde i.e. sairaus, tulee salakavalasti osaksi minua, osaksi sielunelämääni. Sairaus ei ole enää olosuhde, vaan minun sieluni ja henkeni ovat yhteydessä kehoni olosuhteeseen niin, että olosuhteesta tuleekin osa olemukseni minuutta. Sairaus ei ole enää ulkopuolella, vaan se on osa minua, jotain joka on minussa.

Joudun harhaan päästäessäni pahan olosuhteen osaksi itseäni. Jos paha on olosuhde siihen voi asennoitua oikealla tavalla, mutta jos pahasta tulee osa minua, pääsee paha osalliseksi minusta ja vaikuttamaan minuun. Toisin sanoen: jos sisimpäni voi hyvin, paha olosuhde ei vaikuta pahalla, jos paha siis pysyy olosuhteena, mutta jos paha olosuhde tulee osaksi minua, pääsee se vaikuttamaan minuuteeni niin, että minusta tulee osa olosuhdetta, osa pahuutta. Tällöin minusta tulee itseni ulkopuolinen, jotain, mitä en todella ole. Minusta tulee olosuhteeni vanki. Olen itsessäni olematta, ollessani osa olosuhdetta. Olen ulkopuolella siitä, mitä voisin olla, tullesani siksi mitä en todella ole...

Bonhoeffer: "Usko"

"Ihminen oppii uskomaan vain elämällä tässä maailmassa. Maailmallisuudella tarkoitan sitä, että ihminen kokee elämän vaatimukset, ongelmat, menestykset ja epäonnistumiset. Niin tehdessämme heittäydymme kokonaan Jumalan huomaan emmekä ota vakavasti vain omia kärsimyksiämme vaan Jumalan kärsimykset maailmassa. Sitä, nähdäkseni on usko."

-Dietrich Bonhoeffer-

Eka runo

Liitto

Olen tehnyt liiton minun silmieni kanssa, minun korvieni kanssa
Olen tehnyt liiton minun suuni kanssa, minun mieleni kanssa
Vartija seisoo sydämeni ovella
Saasta mene pois, lika pysy kaukana minusta
Henki minussa ei tahdo teitä
Niin kuin kuiskauksen, kuulen:
"Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee"

Naurat minun liitolleni
Yritätkö olla pyhä, sinä sanot
Ei! Koska sitä mitä en tahdo, sitä minä teen
Ja sitä mitä minä vihaan, sitä minä teen
Siksi tuo vartija seisoo
Siksi tämä liitto pysyy
Koska tiedän mitä tekoa minä olen

Tämä on avattu eli avaruus

Tämä on runohuone. Tai sanoisinko enemmänkin ajatuksenvirtahuone. Paikka, jossa voi reflektoida itseään. Runohuoneessa filosofoidaan. Jos olet henkilö, jota olevaisen tosi oleva ei sytytä, niin älä välitä, täällä ollaan nimittäin maanläheisiä. Samalla tämä on seikkailu, oikeastaan unikuva, johon voi paeta. Olen aina ihmetellyt mikä saa ihmisen kirjoittamaan blogiin. En ymmärrä sitä, mutta koitan ottaa selvää. En usko, että kirjoitan kenellekään. Kirjoitan jollekin. En persoonalle, vaan ajatukselle. En päiväkirjalle, vaan jollekin, joka on tuolla jossain virtuaaliavaruudessa... Vieläkin syvemmällä. Ei persoonalle, vaan ajatukselle hänestä, joka lukee ja on kiinnostunut ja pitää siitä mitä kirjoitan. Sille ajatukselle minä kirjoitan, koska tiedän, että se ajatus ei lue päiväkirjaani, mutta se on tuolla jossain. Ja tuolta jostain se voi lukea ja olla kiinnostunut minusta.