On totta, että kärsimyksestä tuli eräs peruselementeistä jo aivan ihmiskunnan alkuhetkinä. Paratiisin viileydestä lähti pettynyt, petetty ja häpeän taakkaa kantava kaksikko, joka tulisi kohtamaan elämänsä kärsimysnäytelmänä. Näytelmänä, joka tulisi jatkumaan sukupolvesta toiseen alati kasvavana kärsimyksenä yhä kauemmaksi todellisesta alkuperästä.
Meille tämä kärsimyksen maailma hahmottuu ainoana todellisuutena. Meidät on sisäänajettu kärsimyksen maailmaan, se on ainoa todellisuutemme. Ensimmäiselle ihmiskaksikolle se ei ollut ainoa todellisuus. Heillä oli taustalla täydellinen todellisuus; paratiisi, Jumalan läsnäolo, täydellinen rakkaus. Tämä meidänkaltaisemme elämä oli heille rangaistus, maailma, jonka perusärsykkeenä oli kärsimys, joka muistuttaisi aina siitä, mistä olivat langenneet. Eläminen oli heille rangaistus myös siksi, ettei se ollut enää elämää, vaan elämää, jota varjosti pahuuden ja kärsimyksen lisäksi uusi elementti; kuolema.
Jos maailma olisi vain tässä mitä näemme ja mitä voimme käsin kosketella, olisi Scopenhauer oikeassa. Onnellisuus löytyisi silloin kärsimyksen välttämisestä. Schopenhauer korosti negatiivista onnellisuutta siksi, koska ihminen ei koskaan saa tyydytettyä pyyteitään. Hän oli tavallaan oikeassa... tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti