Jeesus tuli kuitenkin näyttämään toisenlaisen tien. Tien, joka kärsimyksen kautta vie onnellisuuteen. Schopenhauer oli siinä oikeassa, että onnellisuus tulisi lopulta olemaan kärsimyksen välttämistä. Se tulisi lopulta olemaan sitä, että tyydytettyään yhden tarpeen, ihmiselle ei nousisi uutta tarvetta tyydytettäväksi. Tämä onnellisuus kohtaa ihmisen taivaassa. Ensinnäkin taivaassa ei ole enää kärsimystä, sillä lupaahan Jumala pyyhkiä kyynelemme, ettei ole enää itkua, ei kipua, ei murhetta, eikä kuolemaa ole enää oleva. Toiseksi taivas luo onnellisuuden siinä, että Jumala on tarpeidemme tyydytys. Hän on kaikki meidän tarpeemme, joten emme kohtaa enää tyytymättömyyttä.
Tie tähän onnellisuuteen kulkee kuitenkin kärsimyksen kautta. Palaan ihmiskunnan kohtaloon, joka näytti sinetöidyltä kärsimyksen ja kuoleman astuessa elämän pää-ärsykkeeksi. Tämä ihmiskunnan kärsimysnäytelmä sai ratkaisunsa, kun tosi ihminen ja tosi Jumala, Jeesus Kristus kulki, 2000 vuotta sitten, kärsimyksen tien. Jumala tuli ihmisenä voittamaan kärsimyksen kärsimyksellä, kuoleman kuolemalla ja synnin synnillä. Sanoohan Raamattu, että Hänet tehtiin synniksi.
”Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan.”
Jumala aivan ihmeellisellä tavalla lunastaa ihmiselle takaisin sen menettämän onnellisuuden. Hän kärsii tulevan ilon tähden ja osoittaa, kuinka Hänen seuraajansa tulevat kulkemaan samaa tietä. Tietä, jossa onnellisuus löytyykin toisen edestä uhrautumisen kautta ja osallisuudesta Kristuksen kärsimyksiin. Pietari sanoo: ”Pelastuksen tähden te riemuitsette, vaikka nyt kärsittekin murhetta.”
Voimme vain kuvitella kuinka kauhea oli tuo kontrasti ensimmäsisen ihmisparin kohdatessa paratiisn jälkeen kärsimyksen maailman, mutta samalla voimme ihmetellen odottaa, kuinka valtava muutos on Jeesuksen seuraajalla, kun tämä kärsimyksen maailma vaihtuu onneen, jossa kärsimystä ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti