Ehkei ole viisasta siteerata Schopenhaueria tässä yhteydessä. Jostain syystä sen kuitenkin teen. Ehkä melankolikkojen sielunveljeydestä johtuen. Toki mies ampuu yli monessa kohtaa, niin tosin minäkin.
Schopenhauerin mielestä maailma on kärsimyksen maailma. Toiveiden täyttyminen on kuin kerjäläiselle viskattu almu, joka vain pitkittää hänen kurjuuttaan huomiseen. Mikään ei ole ihanteelle niin kohtalokasta kuin sen täyttyminen. Schopenhauer kirjoittaa: "Intohimon tyydytys johtaa useammin onnettomuuteen kuin onneen, sillä intohimon vaatimukset ovat usein niin räikeässä ristiriidassa asianomaisen henkilön hyvinvoinnin kanssa, että ne järkyttävät tätä."
Tuska on elämän perusärsykkeenä ja perustavana todellisuutena, tehden elämästä pahaa. Mielihyvä edustaa vain negatiivisesti tuskan taukoamista. Rakas Arthurimme jatkaa: "Kaikki se mitä sanotaan onnellisuudeksi, on oikeastaan ja olennaisesti vain negatiivista, ei koskaan positiivista." Näin ollen aristotelelaisesti; viisas ihminen etsiikin nautinnon sijaan vapautta huolesta ja tuskasta. Onnellisuuden etsiminen mielihyvästä on turhaa, johtuen siihen liittyvistä välittömistä tai välillisistä kärsimyksistä. Ts. onni johon liittyy tuskaa on onnettomuutta, onhan onnellisuus kärsimyksen välttämistä. Lopuksi vielä Schopenhauerin ajatus tästä onnettomasta kiertokulusta: "Jokaisessa yksilössä on sellainen raateleva ristiriita, että tyydytetty pyyde johtaa uuteen pyyteeseen ja niin edelleen loputtomasti."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti